Hamalla 1960-luvulla oli vielä tapana pistää oppilaat keräämään kasveja ja opettelemaan niiden nimiä suomeksi ja latinaksi. Keskikoulun 1.luokalla (11-vuotiaana) keräsimme 40 kasvia ja toisella saman määrän. Itse kerääminen oli helppoa, mutta se kasvien tunnistaminen, kun itse tunsin valkovuokon, piharatamon ja voikukan, oli painajaismainen tehtävä minulle. Jos Kalevalaa runonlaulajien muistista kirjannut Elias Lönnrot olisi tavannut minunlaisiani muistajia, olisi kansalliseepoksemme todella ohut teos. Kasvien suomen ja latinankielisten nimien oppimisesta ei tullut juuri mitään. Toisella luokalla, kun kansiossa oli vaaditut 80 lehteä ja kasvia ja ne piti osata, olin vaipua epätoivoon. Yritin sitten jippoa: opettelin hikisesti kymmenen kasvia ja vedin niiden lehdet hieman ulos kansiosta siinä toivossa, että opettajan sormi tarttuisi niihin ja osaisin edes ne. Jippo toimi vain osittain, jolloin osasin tentissä 80:stä kasvista ehkä neljä. En muista arvosanaa. Ehkä opettaja armahti, kun näki minun sentään tuoneen vaaditun määrän kasveja. Mutta jotain jäi muistiin: Anemone nemorosa eli valkovuokko, suku ranunculaceae! Sillä tiedolla on pitänyt sinnitellä.

Kirjoittaja: Keijo Vuori
Vuosikymmen: 60-luku
Vuosiluku: 1968

Aarnivalkean kansakoulusta siirtyminen oppikoulun ensimmäiselle luokalle metsän keskellä sijaitsevaan puiseen parakkiin, partiomajaan oli hauskaa. Paikka ei ollut koulumaisen kalsea vaan pieni ja kodikas, niin kuin suuri maalaistalo.

Puurakenteet tekivät sen äänimaailmasta kotiympäristöä muistuttavan kaiuttoman ja pehmeän tilan. Meidän meluaminenkaan ei päässyt kiirimään pitkin käytäviä, vaan jäi paikoilleen ja sammui nopeasti. Lautalattia imi tömistelyn ja kuulosti samalta kuin luistinradan pukukopissa.

Rakennuksen pienuus teki siitä 11-vuotiaalle helposti hallittavan, turvallisen ja kotoisan paikan. Parasta oli tietenkin metsä talon ympärillä. Meillä ei ollut suurta avointa hiekkapihaa eikä urheilukenttää, vaan välitunnit oltiin pienessä metsikössä, tosin harvaksi hakatussa. Hiihtoladuille pääsi suoraan ovelta, ja Tapiolan luistinrata oli viidenminuutin kävelymatkan päässä, Tapiolan yhteiskoulun toisella puolella.

Parakin kodikas tunnelma johtui myös siitä, että oli vain kaksi luokkaa, A- ja B-luokka. Luokkahuoneet sijaitsivat hämärän kapean käytävän kumminkin puolin, lähes vastatusten. Kun tunti loppui ja ryntäsimme välitunnille, puolipimeä käytävä täyttyi 60–70’stä toisiinsa törmäilevästä, välitunnille kiirehtivästä oppilaasta. Ryntäys oli kuitenkin suurin silloin kun alkoi ruokatunti, varsinkin talvisaikaan.

Käytävän ovenpuoleisessa päässä oli pieni porstua, jonne aamupäivän tuntien aikana maitomies toi maidot. maitomies oli vähän niin kuin kotonani vieraileva joulupukki, kiireinen ja näkymätön. Kolina vain kuului. En koskaan muista nähneeni kuka tai millä vempaimella maitopullot tuotiin enkä tiennyt miksi maitokoreja ei kannettu sisäpuolelle vaan ne jätettiin kylmään porstuaan, jossa maito jäätyi.

Kuvittelisin, että pulloissa oli noin neljänneslitra maitoa. Osa pulloista oli ruskeita, osa läpinäkyvää lasia. Hurja ryntäys luokkahuoneesta käytävään ja sieltä ahtaaseen porstuaan ruokatunnin alkaessa johtui siitä, että kaikki halusivat mieluummin läpinäkyvän kuin ruskean pullon. Uskottiin että maito läpinäkyvässä pullossa oli parempaa.

Ruokasalia ei ollut eikä ruokaakaan. Toimme eväät, voipaperiin käärityt leivät kotoa. Huuhtelimme ne leivät alas maidolla, kunhan ensin saimme paakkuuntuneen maidon sulamaan käsien välissä lämmittämällä. Luokkahuoneetkin olivat välillä ilman lämmitystä. Istuimme tunnilla ulkovaatteet päällä.

Käytävän toisessa päässä oli vessa tai kaksi sekä toinen sisäänkäynti, jota luultavasti opettajat käyttivät. Sinne kuljettiin pienen salin läpi, joka toimi juhla- ja jumppasalina. Todellisuudessa muistan salin käytöstä vain sen, että opettelimme siellä vanhoja tansseja. Sekin oli hämärä ja kodikas paikka.

Muistan että eräänä päivänä kävimme koko koulu Pohjois-Tapiolassa meitä varten rakennettavan uuden koulurakennuksen kivijalan muuraamisjuhlallisuuksissa. Minuun teki vaikutuksen se, että kivijalkaan muurattiin joitain esineitä, vaikka en yhtään muista mitä. Se oli outo juhlava tilaisuus.

Muutimme uuteen Pohjois-Tapiolan yhteiskoulun rakennukseen, kun aloitimme keskikoulun kolmannen luokan.

Muutos oli melkoinen. Kaikki oli avaraa ja valoisaa: leveitä käytäviä, joihin tulvi valoa suurista ikkunoista, kaikuvia portaikkoja, tilavia narikkatasanteita, joissa ei enää tarvinnut törmäillä.

Suurissa tiloissa rinnakkaisluokkalaiset siirtyivät kauemmaksi. Tila loi etäisyyttä myös kanssakäymisessä. Parakin ”perhe” hajosi. Syntyi suuri normaali kouluyhteisö. Oppilaiden määrä kasvoi kerralla suureksi. Mukaan tulivat eka- ja tokaluokkalaiset, mutta koko kouluajan pysyimme koulun vanhimpina – se oli jo ”erikoisasema” sinänsä.

Opettajia tuli paljon lisää. Ennen oli ollut vain ”meidän-opettajat”.
Opettajat olivat vahdissa myös välitunneilla. Heidän tehtävänään oli hätistää vessoissa välituntejaan viettävät ”kovikset” ulos.

Hiekkapiha koulun edessä tuntui valtavalta metsikön jälkeen. Myöhemmin sen jatkoksi valmistui myös urheilukenttä. Suksille pääsimme yhä suoraan koulun ovelta, koska koulun takaa alkoivat silloin vielä lähes rakentamattomat Mankkaan maastot. Muistankin että oppilaita, jotka olivat kotoisin Mankkaan puolelta eikä Tapiolasta pidettiin vähän maalaisina.

Jäätyneet maitopullot ja eväsleivät katosivat.

Nyt käytössä oli suuri ruokailusali keittiöineen. Pitkältä keittiön tiskiltä keittiöhenkilökunta kauhoi kattiloista lautasille lämmintä ruokaa. Se kaikki tuntui alussa ihmeen ylelliseltä.

Joka aamuiseen aamuhartauteen kokoonnuttiin ruokasalin ja juhlasalin väliseen leveään käytävään. Kahden luokkatoverini ja minun tehtävä oli vuorotellen säestää virren veisuuta. Urkuharmoni piti työntää seinän vierestä keskelle ja eri siivistä jonossa paikalle marssivat oppilaat asettuivat sen eteen.

Pidin leveistä valoisista käytävistä ja pitkistä etäisyyksistä ahtaiden hämärien tilojen jälkeen. Pisin matka oli kotitalousluokkaan ja maantiedon luokkaan, joka oli silmissäni kuin amfiteatteri ja muistan vieläkin maailmaani avartavia diakuvia, joita siellä näin.

Juhlasali tuntui tietenkin pienen puusalin jälkeen valtavalta, kiiltävät, pelejä varten merkityt lattiat, puolapuut, köydet ja avara näyttämö upeilta. Voimistelutuntimme saivat aivan uuden muodon, monipuolistuivat, välineellistyivät ja niiden jälkeen pääsi suihkuun. Onneksi vanhojen tanssien opiskelu jatkui.

Parakissa aloittanut luokkani pitää yhä yhteyttä. Teetimme keskikoulun päättyessä luokkasormukset sekä harmaat luokkapuserot, jonka rinnuksissa luki suurin mustin kirjaimin PTYK. Lupasimme tavata toisemme viiden vuoden välein Kevätpäivän tasauksen aikaan. Lupaus on pitänyt.

Kirjoittaja: Eija Wager
Vuosikymmen: 60-luku

Ollessamme 15-vuotiaita otimme osaa valtakunnalliseen taloustietokilpailuun. Olin luokan oppilaana sieltä kehnoimmasta päästä, mutta hyvin kiinnostunut yhteiskunnallisista asiasta, taloudesta ja historiasta. Yllätyksekseni ylsin koulussamme sijalle 2. Tottakai harmitti, että ihan ykkössijaan en yltänyt. Tiesin kyllä voittajan, rinnakkaisluokkalaisen Askon, erittäin teräväpäiseksi pojaksi. Kun hän myöhemmin ylsi työelämässä todella merkittäviin tehtäviin tajusin, että olin hävinnyt sen ykkössijan todelliselle huipputekijälle. Omat ekonomiantaitoni jäivät kehitysasteelle, nytkin maksoin kesällä käytetystä polkupyörästä ihan liikaa, 90 euroa. Meni jokunen viikko, ennenkuin tajusin, että oikea hinta olisi ollut 50-60 euroa. No, oppia ikä kaikki, sanoivat opettajat ennen.

Kirjoittaja: Keijo Vuori
Vuosikymmen: 70-luku
Vuosiluku: 1972

Taisin olla aika kuriton tyttö 70-luvun alussa tai vielä koulu kypsymätön, kun mieleeni on jäännyt, että olin aika usein ala-asteen eli kansakoulun alussa opettajien huoneen edessä pitkällä käytävällä kasvot seinään päin ns. jälki-istunnolla tai vastaavalla, muiden ollessa tunnilla tai välitunnilla. Siinä sitten seisoin ja oli siellä varmasti muitakin lapsia joskus, muiden pällisteltävinä, koska käytävän päästä päähän oli isot ikkunat. Kerran talvella jouduin jälki-istuntoon, kun puolustin jotain, jota kiusattiin ja tappelin Ismon kanssa ison lumikasan päällä niin, että lumi pöllys. Opettajani nimi oli Poutanen. Ihan kunnon kansalainen minustakin tuli. Ja kiitos vielä Poutaselle.

Kirjoittaja: Kirsi Halmetoja os. Lindblom
Vuosikymmen: 70-luku
Vuosiluku: 1973

Muistan aikaani P-TYK:ssä hyvillä mielin. Vaikka itse koulunkäynti sujuikin minulta vähän niin ja näin, oli kouluaika todella kivaa aikaa. Meno koulussa oli reilua, kiusaamista en itse havainnut juuri lainkaan joitain yksittäisiä episodeja lukuunottamatta. Ja niille, joiden päättötodistus ei ole kovin hyvä, voin kertoa oman kokemukseni; olen joka tapauksessa löytänyt omat polkuni elämässä ja työelämässä. En valita osaani, vaan olen siitä kiitollinen.

Kuva lienee vuodelta 1972. Välitunneilla oli silloin mahdollista mennä tyhjään jumppasaliin korista pelaamaan. Ainakin jotkut meistä käyttivät tilaisuutta hyväkseen. Kuvassa ovat oikealla Martti Vesterinen, Kimmo Kallio (torjumassa) ja Keijo Vuori (heittämässä).

Kirjoittaja: Keijo Vuori
Vuosikymmen: 70-luku
Vuosiluku: 1972

Olin odottanut sitä jo kauan. Luettuani niin kauan kuin osasin tavaraselosteista, jännittävämmin varudeklarationer mitä tuote sisältää, esim. keltainen jaffa kursiivilla: ”Skyddas för solljus. Innehåller livsmedelsfärg.” Sekä yritettyäni kysyä kotona, miksi joissakin raitiovaunuissa lukee ”Salutorget – Kottby” ja toisissa ”Skatudden – Tölö torg”, sama sana selvästi eri muodossa melko lailla samassa tarkoituksessa. Siis että koulussa alettaisiin opettaa ruotsia. Vaikka eihän sellaista voi sanoa ääneen, poika ainakaan. (Sotaväessäkin sitten luin, niin päin, Jerry Cottonin takana piilossa Ingrid Bergmanin muistelmia ruotsiksi.)

Syksyllä 1974 kun mentiin toiselle luokalle se sitten alkoi. Olin ihaillut häntä jo edellistalven ensiluokkalaisena, etenkin kun hän suojasi käsiteränsä nenäliinalla tarttuessaan oman 2-luokkansa kahvaan mennen sinne pitämään tuntia.

Ihailla kannattikin. Hänellä oli pitkä runsas tukka, ajan muodin mukaan väljällä hiussoljella niskaan kiinnitettynä, tarkkaan siitä erotellut suortuvat kummallakin korvalla, aivan viimeistä huutoa olevat milloin tummansiniset milloin ruskeat ylhäältä istuvat ja alhaalta sitäkin leveämmät pitkät housut, paitapusero ja sen kalvosimet käännetty kuten kuului neuleen hihojen päälle. Kauluskäänteet ulottuivat vastaavasti pitkälle rinnuksille. Käsiketju heilui tahdissa, kun hän kirjoitti verbin taivutuskaavoja liidulla taululle. Hajuvesikin leyhähti. Lempeitä, kuin kuningatar Kristiinan silmiä, ympäröivät täydellisesti ajan mukaiset kookkaat nelikulmaiset ruskeat kehykset aika voimakkain linssein.

Hän oli, kuten oikein hyvän opettajan kuuluukin, salaperäinen. Tiesimme hänestä vain sen, mitä esimerkkilauseista ilmeni: ”Jag kan koka gröt”. ”Jag lägger mig omkring halv elva”, ja clouna, oppilaan takellellen vastattua ikänsä aivan liialliseksi: ”Så intressant då, jag är inte heller trettio än”.

Hän oli armoitettu kurinpitäjä, nuoresta iästään huolimatta tässä suhteessa kuin jokin ”kvarlämna från en djärvare tidsålder” muumipeikon sanassa. Hän sai useasti lukujärjestykseen tunnit kahdesta kolmeen, jolloin tuskin kukaan olisi ilman hänen katsettaan jaksanut istua paikallaan. Mutta siinä pysyttiin. Käsittämätön lumovoima hänellä olikin. ”Vem har inte gjort övningen” -kysymykseenkin ihan kummastuttavasti saatiin rehellisiä vastauksia vaikka ne merkittiin arvostelukirjaan, sillä selvästi oli parempi myöntää suoraan kuin jäädä kiinni vasta myöhemmin.

Tietenkin varhaisteinikulttuuriin kuului teeskennellä ettei olisi pitänyt opettajasta, ruotsin nyt semminkään. Aine oli kova, se, jolla tarvittaessa jätettiin luokalleen. Aina on koulun yksi tehtävä näyttää, ettei elämä ole pelkästään mukavaa. Silloin sen väline oli ruotsi. Sitä ihailtavampaa, että hänen kutsumuksensa oli juuri tätä ainetta opettaa nuorisolle. Nyt tukevassa keski-iässä varmaan ihailijoita sitten ilmoittautuisi liutana. Joidenkin asioiden näkemiseen tai ainakin itselle myöntämiseen tarvitaan aikaa.

− Kahdeksi vuodeksi kadotimme hänet näkyvistä. Hiljakseni, voimatta tätä tietenkään myöntää, kaipasin häntä. Sitten hän palasi, uudella nimellä, vähän vielä varmempana ja vain puolipitkin hiuksin. Mutta hän muisti meidän nimemme. Ja palkitsi meidät sillä, kuinka sanoen unohtaneensa nauhurin opettajainhuoneeseen, luki paljon aidommin kuin äänite konsanaan lukukappaleen Lär dig svenska 2a:sta, ikkunasta ulos kiinteästi katsoen ja nopeasti sittenkin: ”Den norska upptäcktsresanden Fritjof Nansen hade räknat ut att det måste finnas en ström som gick tvärs över Ishavet. Ett skepp hade nämligen lidit skeppsbrott vid Sibiriens östkust och två år senare hade delar av skeppet funnits utanför Grönland …”

Kirjoittaja: Iiro Liukkonen
Vuosikymmen: 70-luku
Vuosiluku: 1974

Lukiovuosina 1981-84 ikäpolveni kävi koulua joka vuosi eri lukiojärjestelmän puitteissa. Muilla oli ”vanhanaikaista” tai kurssimuotoista lukiota. Meillä jotain siltä väliltä, lukujärjestyksiä systeemeihin luovasti sovitellen.

Lukioluokkamme taisikin olla lukujärjestyksen laatijan painajainen. Porukkaan osui nimittäin kohtuullisen iso joukko oppilaita, jotka olivat valinneet pitkän matematiikan sekä yläasteelta jatkuvan C-ranskan, mikä oli epätyypillinen yhdistelmä tuohon aikaan. Näiden tuntien mahtuminen samalle viikolle aiheutti milloin parin tunnin hyppytunteja, milloin varhaisia aamutunteja. Hyppytuntien viettäminen ei aiheuttanut päänvaivaa. Moni meistä asui aivan koulun vieressä ja luvallista tai ei, hyppytunnilla ehti mukavasti kotiin tai kavereille.

Erityisesti mieleen jäi jakso, jolloin ranskan tunnille ei ollut löytynyt muuta paikkaa kuin ns. nollatunti eli koulu alkoi klo 7.25. Nollatunnit tuntuivat aluksi ajatuksena sietämättömiltä, mutta loppujen lopuksi meillä oli oikein hauskaa kun karistelimme unihiekkaa silmistä muuten tyhjässä koulurakennuksessa yhdessä ihanan opettajamme Eila Lampelan kanssa. Vaikeammat verbitaivutukset ja muut kielioppiasiat jätimme inhimillisempään aikaan vuorokautta. Muistaakseni myöhästymistenkään osalta ei oltu kovin tiukkoja nollatunnilla sen kummemmin opettajan kuin oppilaidenkaan osalta.

Kirjoittaja: Helka Lukka
Vuosikymmen: 80-luku