Tänään kokeilin: viimeisiä sanasolmuja

Nyt on viimeisen kokeilun aika. Kolmen vuoden aikana on kuitenkin tullut kirjoitettua aika paljon, joten tällä kertaa lainasin tekstiä muilta. Vedin kirjahyllystä eteeni kasan kirjoja ja koostin niistä poimimistani virkkeistä yhden yhtenäisen tekstin. Jokainen virke siis on alunperin lähtöisin jostain tunnetusta tai vähemmän tunnetusta romaanista. Lopputulosta voi jokainen tulkita omalla tavallaan, vaikka pohjimmiltaan se tietysti tiivistää teille nämä kolme vuottani Pohjiksessa. Ennen kuin tekstini solmii aivonne lopulliseen umpisolmuun, haluan kuitenkin vielä sanoa: hei hei, teille on ollut kiva kirjoittaa 🙂

Tämä tarina kertoo kaukaisista ajoista. Se oli niitä harvoja tapauksia, jolloin tosi tarina on jopa villejä huhuja omituisempi ja jännittävämpi. En aiokaan olla vain sievien pikku juttujen sepittäjä. Oi, tämä on verratonta.

Minä olen syntynyt Chicagossa vuonna 1901. Minä asun vähän siellä ja täällä. Pelkään, että minut unohdetaan. Ilmoittaudun vapaaehtoisesti tribuutiksi. Minä en maksa millekään kaistapäiselle vanhalle kahjolle siitä, että hän opettaa tuolle taikatemppuja! Jokainen on narri omalla tavallaan.

”Milloin lukukausi alkaa? En huomannut aikaisemmin ajatella sitä.”

”Minä en tosiaankaan tiedä. Kirjoitin esseetäni melkein koko päivän”, minä vastaan.

Mutta tämän kuullessaan Kaptah suuttui ja nousi seisomaan oikeuden istuimella ja löi ruoskalla eteensä ja huusi:

”Oletko sinä nyt aivan viisas!?!”

”Kiitän teitä, tässä onkin kaikki. Lehmä on kipeä”, minä sanon ja katson Peetaa tarkasti.

”Hyvästi”, Peeta vastaa ja jatkaa matkaa käytävässä.

Evelyn punastui korviaan myöten. Jacob hymyili leveästi. Pisin heistä kaikista on Aapo, ehkä ei suinkaan hartevin. Siinä he seisoivat kuin kolme tinasotamiestä. Merja istui Matin takana. Niin he, aapiskirjat avattuina kourissa, harjoittelevat lukua hartaasti, hikisillä otsilla.

Taikajuomatunnilla on käytetty vain sarvea ja häntäjouhia. Kengät alkoivat puristaa. Riemunhuudot lakkasivat ja ilo vaihtui peloksi. Koko maailma on kadonnut. Kummallista kyllä, mutta juuri niinä hetkinä kun olet todella peloissasi ja tekisit mitä tahansa hidastaaksesi ajan kulkua, se useimmiten sen sijaan vain nopeutuu. Niin, niin, maailma on yht’aikaa hullu ja petollinen.

Ei saa jäädä tuleen makaamaan. Maailmassa on paljon kuolleita ihmisiä. Pidä itsestäsi huolta. Mennään tuon suon yli niin että heilahtaa. Parannuksen tiellähän nyt ollaan. Niinpä me seisomme vaiti ja katsomme, kuinka juna tulee pienelle rähjäiselle asemalle.

Luokka huokaisi helpotuksesta, kun tunnit lopulta päättyivät. Minä voitin. Me voitettiin! Niin ainakin sanotaan. Se siitä. Meillä ei ole muuta asiaa täällä. Voimme yhtä hyvin lähteä juhlimaan muiden kanssa.

”Mitä kummaa tämä on?”

Puhuin kuvaannollisesti, kultaseni. Oli hauskaa olla salaperäinen. Toivottavasti sinulla on — hyvä loma. Minun täytyy lähteä. Mutta minä voin piirtää sinulle siilin, jos olet kiltti.

 

Liinu Yli-Hongisto, Pohjois-Tapiolan koulun 9a

Artikkelin kirjoittaja

Ole hyvä ja kommentoi omalla nimellä hyvien tapojen mukaisesti.

Jätä kommentti