Meidän luokka: todellisuus, jota ei voida paeta

Puolalaisen näytelmäkirjailija Tadeusz Słobodzianekin teos Meidän luokka on katsomisen arvoinen, sillä se antaa uuden näkökulman Puolan antisemitismiin toisen maailmansodan aikana. Tarina kertoo eräiden puolalaisten luokkatovereiden suhteiden dramaattisesta muutoksesta uusien aatteiden ja sodan aikana elämisen seurauksena. Suomennettu teos Meidän luokasta on esitetty Espoon kaupunginteatterissa 20.9.2016, ja sen on ohjannut Satu Rasila.

Juonen kulku alkaa luokkahuoneesta ja päättyy kuolemaan. Esitys lähtee luomaan tilanteita, joissa katsoja voi eläytyä luokan ympäristöön ja suhteisiin. Hiljainen alku kuitenkin saapuu jyrkkään nousuun sodan aikana venäläisen miehityksen jälkeen, kun luokan puolalaiset miehet ryhtyvät vastarintaan venäläisiä vastaan. Juutalaisten asema yhteiskunnassa muuttuu, kun antisemitistiset vainot leviävät Saksasta Puolaan.

Puolalaisten luokkalaisten käsiin putoaa vastuu siitä, miten he suhtautuvat vanhoihin juutalaisiin luokkatovereihinsa. Ystävyyden tärkeys saa vastaansa aatteiden ja pelkojen maailman, jossa jopa entiset kaverit voivat kääntyä toisiaan vastaan. Mutta sodan kauheuksia ei voi jättää taakseen. Ystävyyden taakkaa on kannettava hautaan saakka, sillä luokkatoverin kasvot eivät ikinä unohdu. Yhteiskunnallinen taakka ei myöskään poistu, sillä sodan hirveydet tulevat takaisin esille sodan jälkeisessä maailmassa.

Esityksen alkaessa näyttelijät hihittelevät leikkisästi vetäessään kenkiä jalkaansa. Huomaamme kuitenkin, että tämä pieni ilmaisu olisi merkityksellinen elokuvassa. Nämä kengät itsessään  ovat suurin osa esityksen rekvisiittaa tai jopa lavastusta. Näyttelijät osaavat luoda uskottavan ympäristön ilman lavasteita vain näyttämöä käyttäen. Ikäerosta huolimatta näyttelijät luovat kuvan yhtenäisestä ja uskottavasta luokasta, jossa eri arvot tulevat yhteen. Näyttelijöiden oma tapa näytellä synnyttää taas yksilöllisyyttä näytelmän eri henkilöihin. Näytelmän keskipiste on näyttämön keskellä, mutta näytelmässä käytetään katsomon rappukäytävää ja takaseiniä osana esitystä, mikä saa aikaan kaukaisuuden tunteen itse lavan ja takaseinän välille. Tilan vaihtelua käytetään tunnelman luomiseen, kuten silloin, kun joku henkilöistä on piilossa lavalla tapahtuvaa. Näyttelijät ovat siis osana esitystä aina, vaikka he eivät ole edes tekemisen keskipisteenä. Valojen merkitys ei pelkästään tuo katsojan huomiota tapahtumiseen vaan myös luo uusia tunnetiloja esitykseen. Vanhan luokkakaverin varjo kankaalla kuvaa jotain tuntematonta, kuten petoa, jota ei voi  tunnistaa vanhaksi toveriksi. Nämä seikat näkyvät esityksessä hyvin, sillä lavastuksen kokonaisuus on hyvin yksinkertainen.

Sanoisin, että tässä näytelmässä vähempi lavastus tuo enemmän katsojaa itse rooliin, kuin hän lukisi kirjaa. Vähemmän on siis enemmän. Teos onnistuu horjuttamaan katsojaa kytkemällä esityksen hirvittäviä tapahtumia oikeaan historiaan. Se on kurja muistutus siitä, mikä on ollut ja mikä tulee olemaan, jos historiasta ei opi. Meidän luokka on kurja todellisuus, jota eivät kaikki voisi kutsua viihdyttäväksi tai mukavaksi katsottavaksi, mutta se vangitsee katsojan kiinnostuksen koko esityksen ajaksi.

Artikkelin kirjoittaja

Ole hyvä ja kommentoi omalla nimellä hyvien tapojen mukaisesti.

Jätä kommentti